Materiaalissa tutkitaan nuorison
harrasteita ja niiden muuttumista

Oheinen materiaali on

 

Suomalainen yhteiskunta eli rakenteellista muutosta 1900-luvun alussa. Uudet aatteet, edistyksen ihannointi sekä usko tieteen ja tekniikan mahdollisuuksiin muuttivat perinteistä maailmankuvaa. Sääty-yhteiskunnan tilalle muodostui luokkayhteiskunta, ja työväestön osuus yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa kasvoi. Modernisoitumisen lisäksi suomalaiseen yhteiskuntaan jätti jälkensä myös vuoden 1918 sota, joka jakoi kansan kahtia punaisiin ja valkoisiin. Sodan jälkeen molemmilla puolilla oli omat näkemyksensä siitä, millaiseksi suomalaista yhteiskuntaa tuli rakentaa. Voittanut puoli piti kansan eheyttä tärkeänä ja halusi sen vuoksi huolehtia myös punaisten sota-orvoista. Lapsissa nähtiin kansakunnan tulevaisuus. (Ålander, s. 9; Telemäki, s. 63-65; Siisiäinen, 49.)

Ensimmäiset nuorisojärjestöt, nuoriseurat ja pyhäkoulut, perustettiin 1800-luvun lopulla. Raittiusjärjestö Toivonliitto sekä pyhäkoululle vastapainoksi perustettu Ihanneliitto aloittivat työväenliikkeen nuorisotoiminnan 1900-luvun alussa. Englannissa vuonna 1907 syntynyt partioliike tuli Suomeen 1909, mutta jo muutaman vuoden jälkeen se lakkautettiin, sillä venäläiset pitivät partioliikettä keisarikunnan vastaisena sotilaallisena nuorisotoimintana. Vuosisadan alun nuorisoliikkeissä tärkein päämäärä oli nuorison kasvattaminen oman aatteen mukaisesti. Yhteiskunnallisilla valtaryhmittymillä oli selkeästi huoli nuorisosta ja maan tulevaisuudesta. Nuorisojärjestöjä oli vuosina 1919-1924 rekisteröityneistä yhdistyksistä oli peräti 27%. (Ålander, s. 9; Telemäki s. 63-65; Siisiäinen, s. 49.)

Suomen itsenäistyminen irrotti maan Venäjästä ja mahdollisti vapaan järjestötoiminnan. Vuonna 1917 perustettiin Suomen Työväen Järjestönuorten liitto, joka oli työväestön lapsille ja varhaisnuorisolle tarkoitettu järjestö. Sen aatteellinen perusta oli kansainvälisessä työväenliikkeessä ja sosialismissa. Liitto toimi kiinteästi yhteydessä Työväenpuolueeseen ja muihin työväenliikkeen järjestöihin, kuten Nais- ja Nuorisojärjestöihin. (Ålander, s. 13, 42, 59.) Samana vuonna jatkettiin myös Suomen Partioliiton toimintaa sortovuosien jälkeen. Vaikka partioliike virallisesti ilmoittikin olevansa puolueeton ja hyväksyi toimintaansa mukaan myös työläislapsia, järjestö edusti pikemmin porvarillisia kuin vasemmistolaisia arvoja. Partioliikkeen oikeistolainen leima vahvistui 1930-luvulle tultaessa, mutta se oli kuitenkin vielä kaukana Hitler-jugendiin verrattavista fasistisista järjestöistä, joita useissa Euroopan maissa perustettiin maailmansotien välisenä aikana. (Suomen partioliitto 1910-1960, s. 5-7; Ålander, s. 26; Siisiäinen, s. 51. Suomessa äärioikeistoon laskettavia nuorisojärjestöjä olivat Sinimustat, Mustapaidat ja Oppikoulujen Karjala-seurat. Nygård, s. 134.)

Vaikka kyseisten järjestöjen lähtökohdat olivat erilaiset, ne pyrkivät kuitenkin samaan: kasvattamaan oman arvomaailmansa mukaista nuorisoa. Tässä työssä tutkin, millaisen maailmankuvan konservatiiviset piirit ja toisaalta työväenluokka halusivat suomalaiselle nuorisolle antaa 1920-luvulla. Millaisia näiden kahden mainitun järjestön tavoitteet ja päämäärät olivat ja miten ne erosivat toisistaan? Työni on aatehistoriallinen: tutkimusta lasten ja nuorten aatteellisen kasvattamisen näkökulmasta. Toisaalta se on myös suomalaisen yhteiskunnan arvojen tutkimista. Aatehistoriallista tutkimusta nuorisojärjestöistä ei ole juuri tehty. Varsinkin vasemmistolaisten järjestöjen tutkimus on paljolti jäänyt järjestöjen omien historiikkien varaan. Siksi aiheen tutkimisella on paikkansa suomalaisessa historiankirjoituksessa.

Työn aikarajaus alkaa vuodesta 1917, jolloin Suomen Työväen Järjestönuorten liitto perustettiin ja Suomen Partioliiton toimintaa jatkettiin. Toinen vaihtoehto aloitusvuodeksi olisi ollut 1919, joka olisi sulkenut pois sodan ja sen aiheuttamat katkokset järjestöjen toimintaan. En kuitenkaan suoranaisesti tutki järjestöjen toimintaa, vaan niiden aatemaailmaa, joten mielestäni edellä mainittu rajaus on perusteltu. Vuosi 1930 on taas hyvin luonteva loppurajaus, koska tuolloin vahvistuneen äärioikeiston toiminta johti Järjestönuorten liiton lakkauttamiseen.

Päälähteinä tutkimuksessani käytän Suomen Työväen Järjestönuorten liiton arkistokokonaisuutta, Järjestönuorten käsikirjaa ja muita Järjestönuorten liiton painettuja julkaisuja. Partioliikkeen osalta lähteinäni ovat Suomen Partioliiton arkisto ja partioliikkeen perustajan Robert Baden-Powellin teos Partiopojan kirja, josta käytän sekä vuoden 1933 että 1993 painosta. Ensimmäinen suomennos Scouting for Boys -kirjasta oli saatavilla 1917, ruotsinnos jo aiemmin, 1910. Sisällöllisesti teos on pysynyt samana vuodesta 1908, joten katson voivani käyttää sekä vuoden 1933 että vuoden 1993 painoksia perustellusti lähteinä. (Baden-Powell 1993, esipuhe, s. 7-8.) Lisäksi lähteinä ovat Järjestönuorten liiton äänenkannattaja Punalippu ja Suomen Partioliiton lehti Partio. Arkistolähteet ja lapsille tarkoitetut käsikirjat kertovat järjestöjen aatemaailmasta aikuisten näkökulmasta ja nimenomaan siitä, minkälainen kuva lapsille haluttiin antaa.

Aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta on niukasti saatavilla eikä se ole kovin tuoretta tutkimusta. Järjestöhistoriat ovat usein oman liikkeen piirissä omiin tarkoituksiin tehtyjä ja siksi ne eivät välttämättä aina täytä tieteellisen tutkimuksen vaatimuksia. Tämän työn kannalta tärkeimmät tutkimukset ovat Esa Ålanderin Punaisen liinan lapset ja Heikki Hakalan toimittama Pojat partiossa. Pääkaupunkiseudun partiopoikatoiminnan historia.

Jos työväenliike joutui alati taistelemaan olemassaolostaan, ei partioliikkeenkään asema ollut 1920-luvun alussa itsestään selvä. Suomessa oli paljon nuorisojärjestöjä (ks. liite1.), joten Partioliitollekin oli elintärkeää löytää paikkansa maan järjestökentässä. (Siisiäinen, s. 48-49.) Vuoden 1918 sodan jälkeen nuorisojärjestöjä perustettiin paljon suhteessa muihin järjestöihin ja poliittisten nuorisojärjestöjen osuus niistä oli suuri. Vuosikymmenen loppupuolella oikeiston vahvistuminen näkyi sekä vasemmistolaisten nuorisojärjestöjen vähenemisenä että oikeistolaisten järjestöjen osuuden lisääntymisenä. Taistelu nuorisosta tarkoitti partioliikkeen kohdalla kilpailua jäsenistä ja oman toiminnan vakiinnuttamista maahamme. (Pojat partiossa. Pääkaupunkiseudun partiopoikatoiminnan historia, s. 115-117.) Partioliikkeellä ei vielä 1920-luvulla ollut kovin pitkää historiaa takanaan ja senkin vuoksi toiminta lepäsi vielä epävarmalla pohjalla.

Partioliikettä vaivasi myös sen toiminnan kyseenalaistaminen. Sitä syytettiin sotilaallisesta opetuksesta ja erityisesti työväenliike halusi leimata sen toimintaa oikeistolaiseksi, mutta muutkin tahot kritisoivat sen tekemisiä. Partioliike itse piti toimintaansa puolueettomana ja ilmoitti pyrkimyksekseen olla yhdyssiteenä eri yhteiskuntaluokkien välillä. Sotilaallista kuria partioliike perusteli käytännön syillä. Marssi- ja riviharjoitukset opettivat partiolaisia liikkumaan hyvässä järjestyksessä ja siten suuria lapsijoukkoja oli helpompi hallita. Partioliikkeen sotilaallisuus ei ollut 1920-luvun alussa ainutlaatuista. Esimerkiksi rautatie- ja palolaitos sekä Pelastusarmeija olivat sotilaallisesti organisoituja. Sotilaallisiksi katsotut voimistelu- ja sulkeisharjoitukset olivat vuosisadan alun kriteerien mukaan lähellä urheilullisuutta. (Pojat partiossa. Pääkaupunkiseudun partiopoikatoiminnan historia, s. 39-40.) Partioliikkeen kohdalla kysymys oli fyysisestä kasvattamisesta, ei lapsien sotilaallisesta kouluttamisesta.

Suomen Partioliiton tavoitteena oli partioaatteen levittäminen ja syventäminen Suomessa. Laajempana päämääränä oli edistää nuorison siveellistä ja ruumiillista kasvatusta. Kattojärjestönä Suomen Partioliitto oli kansallinen yhdysside eri paikallisten järjestöjen välillä. Liiton säännöissä korostettiin myös partiotoiminnan vakiinnuttamista maassamme. (Suomen Partioliiton säännöt (hyväksytty 27.11.1920), Perustamiskirja, painettu 1921 (pienpainate), kansio 8, SPA, KA.) Partioliikkeellä ei ollut poliittisia eikä ohjelmallisia tavoitteita kuten Järjestönuorten liitolla, minkä perusteella voidaan sanoa, että Suomen Partioliitto oli lähinnä kasvatus- ja harrastusjärjestö.

Suomessa partioliike ja sen aatemaailma innostivat ensisijaisesti konservatiiveja ja keskiluokkaa. Esimerkiksi Suomen Partioliiton johto- ja toimihenkilöt olivat taustaltaan keskiluokkaa. Liiton johdossa oli pitkään pastori Verneri Louhivuori, jonka lisäksi toimintaan osallistui mm. opettajia, liikemiehiä ja ylioppilaita. (Vuosikertomus 1922, kansio 3, SPA, KA.) Partioliikkeen aate- ja arvomaailman huomioon ottaen tämä oli luonnollinen kehityslinja, vaikka partioaatteessa korostettiinkin, että kaikkien yhteiskuntaluokkien lasten oli mahdollista osallistua partiotoimintaan. Työläislasten osuus partiossa jäi vähäiseksi, koska työväenliikkeessä luokkataistelu koettiin harrastustoimintaa tärkeämmäksi.

Työväenliikkeen partioliikkeelle antamaa porvarillista leimaa lisäsi se, että sillä oli Suomessa hyvin arvovaltaisia, konservatiiveiksi luokiteltavia tukijoita. Esimerkiksi C. G. Mannerheim osoitti avoimesti tukensa liikkeelle:

”[...] Partiopalvelus on kaunis isänmaallinen toimi ja minulle on erittäin rakasta saada olla teitä lähellä. [...] Ne ylväät ja hyvät päämäärät, joita Te harrastatte nuoruuden koko innostuksella ja lämmöllä, se antaumus ja ritarillinen henki, joka elää Teidän riveissänne, tulevat ainiaaksi asettamaan Teidät oikeaan palvelukseen ja kasvattamaan Teistä kunnon kansalaisia, vapaalle isänmaalle arvokkaita. [...]” (”Suomen partiolaisille!” Mannerheimin tervehdys, kansio 9, SPA, KA.)

Partioliike jakoi vuodesta 1919 lähtien joka vuosi Mannerheim-solkia kunnianosoituksena partiotoiminnassa ansioituneille jäsenille. (Kiitollisuuden- ja sankarimerkit, Suomen partioliiton järjestöille Julin Poijärvi, kansio 3, SPA, KA.) Esimerkkinä oleminen ja velvollisuuksien täyttäminen olivat hyveitä, joita jokaisen kuuliaisen partiolaisen odotettiin noudattavan. Esimerkillisesti toimineita lapsia palkittiin Järjestönuorten liitossakin. Esikuvat ja sankarit olivat oivallinen tapa rohkaista lapsia toimimaan toivotulla tavalla ja näin työskentelemään aatteen puolesta.

Taistelu nuorisosta kiihtyi 1930-luvulle tultaessa. Partiolehden pääkirjoitus vuodelta 1930 totesi seuraavasti:

”[…] Yksi rintama on yleinen, näkyvä partiolaisrintamamme, jota koetamme levittää ja kehittää ympäri maapalloa. Ja oikein on, että sitä levitämme ja koetamme saada partiollisuudelle vallatuksi mahdollisimman paljon alaa. Mutta kestääkö se rintama, voittaako se? […]”(Pääkirjoitus, s. 41, Partio 3/1930.)

Kilpailu oman aatteen puolesta oli läsnä siis partioliikkeessäkin. Vihollisia ja vastustajia partiolaiset eivät kuitenkaan nimenneet yhtä selkeästi kuin työväenliikkeen edustajat, vaan he antoivat rivien välistä ymmärtää, kuinka tärkeää oman aatteen levittäminen oli.

Oikeistolaisissa järjestöissä isänmaallisuus oli maailmansotien välisenä aikana johtava toiminnan innoittaja ja se oli vahva piirre myös partioliikkeessä, mikä näkyi Partio -lehden kirjoituksissa 1920-luvulla. (Nygård, s. 64-65.)

”Tahtoisin tällä kirjoituksellani tehostaa sitä seikkaa, että meille partiolaisille ei saisi olla vieras se isänmaallinen päämäärä, jolle valtava osa maamme nousevasta nuorisosta on, vannoutunut. Se päämäärä on Suur-Suomen luominen, oman heimonsa kerääminen ja pelastaminen. Vakaumukseni on, että tämä aate välittömästi koskee ja velvoittaa suomalaista partiolaisuutta ja sen ”ole valmis” –tunnuslausetta. […]”(Vainio, Ilmari, Suuntaviivoja, s. 81, Partio 6/1925.)

Virallisesti Suomen Partioliitto ei ollut Suur-Suomen kannalla. Se, että tällainen kirjoitus kuitenkin julkaistiin sen äänenkannattajassa Partio -lehdessä, kertoo siitä ilmapiiristä, jossa 1920-luvulla elettiin.

Isänmaallisuus toi partioliikkeeseen muitakin suomalaisia piirteitä 1920- ja 1930-lukujen aikana. Erityisesti liikkeen muodot ja toimintatavat muotoutuivat suomalaista luonnetta ja kansallishenkeä vastaaviksi. (Suomen Partioliike 1910-1960, s. 13, 15.) Ajan henki ja piirit, jotka Suomessa partiota harrastivat, toivat Suomen partioliikkeeseen konservatiivisuuden. Itsessään partioaate ja sen perimmäinen ideologia eivät olleet puolueellisesti kantaaottavia, vaikka niiden arvot olivatkin työväenliikettä konservatiivisempia. Tätä näkyi esimerkiksi Neuvostoliitossa, missä partiota harrastettiin pioneeritoiminnan rinnalla 1920-luvulla (”Ilonen lapsuutemme – pioneerit ja partiolaiset 1920- ja 1930-luvun Leningradissa” -näyttely 2001-2002, Kirovin kotimuseo, Pietari, Venäjä).

Vaikka paine oikeistolaisuuteen kasvoi vuosikymmenen lopulla ja poliittinen tilanne kiristyi, Suomen Partioliike säilyi silti poliittisesti puolueettomana. Liikkeen johto teki selväksi, ettei partiolaisilla ollut mitään tekemistä suojeluskuntien tai minkäänlaisen sotilaallisen toiminnan kanssa. Partiolaisten toimimista suojeluskunnissa ei tosin kielletty, mutta virallisesti niiden toiminnassa ei haluttu olla mukana. Partioon hyväksyttiin edelleen niin köyhien kuin rikkaidenkin perheiden lapsia. (Pääkirjoitus, Partio 3/1925, s. 33; ”Miten partiolainen voi parhaiten hyödyttää isänmaataan?”, Partio 2/1928, s. 27-28; Baden-Powell 1993, s. 13.) Taistelu nuorison suosiosta, jota oli vuosikymmenen alussa käyty Järjestönuorten liiton kanssa, siirtyi 1920-luvun lopulla partioliikkeen ja suojeluskuntien välille.

Ritarillinen hyväntekijä –
partioaate ja sen ihmiskuva

Partiolaisten lehti, Partio, perustettiin vuonna 1919. (Pojat partiossa. Pääkaupunkiseudun partiopoikatoiminnan historia,, s. 142.) Lehdellä oli varsin laaja lukijakunta, sillä se oli koko partioliikkeen, ei ainoastaan nuorimpien partiolaisten lehti. Baden-Powellin Partiopojan kirjan ja muun partiotoiminnan ohella sen tarinat, kirjoitukset ja kuvitus ohjasivat partiolaisia kehittämään itseään partioaatteen ihanteiden mukaisiksi.

Partioliikkeen ihmisihanne kiteytyi partiolupauksessa: koti, uskonto, isänmaa olivat ne elämän tukipilarit, joita kohtaan ihmisen oli täytettävä velvollisuutensa. Nousevasta polvesta haluttiin partioliikkeessä kasvattaa kunnon kansalaisia isänmaan palvelukseen. (Baden-Powell 1933, s. 11; Baden-Powell 1993, s. 13.) Partioaatteessa korostettiin nimenomaan sitä, millaiseksi ihmisen tulisi kasvaa, ei niinkään maailmankuvaa. Yksilön panos oli ratkaiseva, niin hänen omassa elämässään kuin kansakunnan tulevaisuudessakin. (Ks. liitteet 2. ja 3.) Työväenliikkeen peruslähtökohta oli maailman muuttaminen ja yhteiskunnan luokkarakenteen poistaminen. Partioaatteessa taas maailma nähtiin ikään kuin jo valmiina ja siinä uskottiin ihmiskunnan kehittämiseen yksilöiden kautta.

Partiolaisten ihanteena olivat entisajan ritarit, jotka uskollisesti ja nöyrästi palvelivat kuninkaitaan. Ritarillisuus toisia kohtaan, itsekuri ja itsekasvatus olivat hyveitä, joita esimerkillisen partiolaisen odotettiin noudattavan. Ritarien tapaan kunnia oli myös partiolaisen perushyve. Partiopojan kirjassa korostettiin, ettei työtä tullut tehdä ansioiden, vaan kunnian tähden. Järjestönuorten lehtisissä partiolaisten kunnia-käsitys tulkittiin sokeaksi tottelevaisuudeksi auktoriteetteja kohtaan, joka oli syynä maailmassa vallitsevaan sortoon ja eriarvoisuuteen. (Baden-Powell, 1993, s. 256-259; Railo, 8-9.)

Hyvä partiolainen oli jokaisen hyvä ystävä ja jokaisen partiolaisen veli. Veljeyttä yli rajojen korostettiin, eikä ketään suljettu pois joukosta toisin kuin työväenliikkeessä, jossa omaan joukkoon laskettiin kuuluvaksi vain työläiset. Alun perin partioliike oli tarkoitettu vain pojille. Kuitenkin jo melko varhain tytötkin saivat mahdollisuuden osallistua partiotoimintaan. (Baden-Powell 1993, s. 11.) Perinteiset sukupuolierot kertovat partioliikkeen konservatiivisuudesta. Sukupuolikysymyksessä on kuitenkin muistettava ajan henki ja se, että tuolloin vain työväenliike ajoi tasa-arvoa. Perinteiset sukupuolierot olivat luonnollinen piirre 1920-luvun partioliikkeessä.

”Partiopoika on miehekkään ritarillinen tyttöjen seurassa, partiotyttö naisellisen reipas poikien seurassa.” (Louhivuori, s. 26.)

Järjestönuorten opiskellessa sosialismin merkkihenkilöitä partiolaiset tutustuivat luontoon ja siellä selviytymiseen. Partiolaisten oppivaatimuksiin kuuluivat erä- ja vakoilutaidot, jotka antoivat valmiudet isänmaan puolustamiseen. Toiminnalla pyrittiin kehittämään nuorison luovuutta, terveyttä ja kansalaiskuntoa. Partiolaisten tunnus, ”ole valmis”, kehotti partiolaisia olemaan sekä mieleltään että ruumiiltaan valmiita. Mieli oli pidettävä kurissa, jotta käskyjä voitiin totella. Ruumista taas harjoitettiin voimakkaaksi ja reippaaksi urheillen ja retkeillen. (Baden-Powell 1993, s. 10, 11, 13, 41. Ks. liite 3.)

Partioaate kunnioitti yhteiskunnan perinteisiä arvoja ja uskonnon merkitystä korostettiin. Taustalla oli vahvasti kristillinen arvomaailma. Partiolaisen tuli tuntea Raamatun tekstejä ja Jeesuksen elämää. Omassa elämässään partiolaisen tuli pyrkiä kehittymään Jeesuksen kaltaiseksi hyväntekijäksi. (Louhivuori, s. 7, 9.) Kun Lenin ja muut kansainvälisen työväenliikkeen johtohahmot olivat työläislapsien sankareita, oli Jeesus partioliikkeen perustajan, Baden-Powellin ohella pienten partiolaisten esikuva.

Partiolaisen tuli siis olla ritarillisen jalo hyväntekijä, jonka tuli pyrkiä kaikessa toiminnassaan toteuttamaan kristinuskon periaatteita. Hänen tuli olla aina valmis auttamaan heikompiaan ja täyttämään velvollisuutensa yhteiskunnan auktoriteetteja kohtaan. Partioaatteen jalo tavoite oli kasvattaa nuorisoa kehittämään itseään henkisesti ja fyysisesti isänmaansa parhaaksi.

 

Joulukuu 31, 2007